maanantai 1. syyskuuta 2014

Haikeus





Viikko yhtä tunnemyllyä. Pakatessa konkretisoitui, että tämä on totta. Koti jää taakse ja jännittävä uusi elämänvaihe odottaa. Rakkaat eläinystävät, oma perhe, ne vähäisetkin ihanat ystävät ja tuttu elinympäristö on alle kuukauden päästä sydäntä riipaisevan kaukana.

Harvase päivä on tullut itku kurkussa juteltua Muskan lähdöstä Pohjoiseen vanhempieni luo, ja siitä, etten tiedä yhtään, kuinka monta kertaa rakasta ystävääni vielä näen. Sitä jotenkin ajattelee, että nyt kaikki on vielä hauraampaa, kun itse on menossa kauas. Olisihan Muska voinut lähtä rehevimmille metsästysmaille mikä tahansa päivä, kun hän asui kanssamme. Ei kukaan ikinä tiedä, mikä on se päivä. Kuitenkin nyt, se on vielä hauraampi, se raja. Ikävä on kova.


Se muutoman vuoden ajan tutuksi tullut arki, vähitellen muovautuneet rutiinit ja tutut tavat on nyt loppu. Äskenkin aamupalaa smoothieta tehdessä olin sanomassa: "Muska, tule tänne olkkariin, tässä sulle nuoltavaksi rahkapurkki" Parissa sekunnissa huomasin tämän lähes automaattisen reaktioni hämmentävän. Minun pitäisi lajitella se mielessäni osioon Historia. 

Herätessä aloin suunnitella, missä tänään käytäisiin kävelyllä. Missä mä kehtaisin käydä yksin kävelyllä. Eilen teki mieli pihistää koira. Halata tuntematonta koiraa kuin omaansa. Koira on jotain joka elämän osa-alueella mieleen vaikuttavaa. Niin paljon tulee omia menoja suunniteltua sen rakkaan ystävän mukaan. Moni harrastus muotoutuu yhdessä koiran kanssa tehtäväksi. Ilman kaveria on yksinäinen olo.
Ikävä sua, rakas ystävä. <3