Kuumaa vahaa osa 1

Kevät ja ikuinen karvojenpoisto ongelma! Höylät tulee kalliiksi, trimmeri/sheivauslaite yhdistelmät menee tukkoon ja rikki alle vuodessa. Kallista ja epäkätevää. Epähygieenistä. Hankalaa! Epilointi hirveää kidutusta!

Itselleni bikiniraja on se hankalin. Trimmerillä jää karhea sänki, höylä repii ihon rikki ja ärsyttää karvatuppea. Ihokarvanpoistokemikaalit on ehdoton ei! Hirveitä myrkkyjä, iho ärsyy ja punoittaa reilun päivän, vaikkakin tulos sileä. 

Veet vahaliuskoja pari kertaa kokeilleena ihastuin vahaukseen. Vahaliuskat eivät vaan riittäneet mihinkään, ja kalliitakin mokomat. Sokerivahaus kotona itse kuulostaa hieman akrobatiahaasteelta, mutta ekologinen, edullinen, turvallinen ja tehokas vaihtoehto. Ja ehdottomasti paras: pitää karvat kauan poissa! Toivon, että uskallan kokeilla tätä kainaloihinkin. ;)

Muutoma viikko sitten törmäsin Meikkileikkejä blogitekstiin sokerivahauksesta. Näin saman toimenpiteen Jutan hurjissa häädieeteissä. Hurahdin ajatukseen. Ja tänään päätin kokeilla! ;) Vertailin monia ohjeita, ja tähän päädyin.

5dl sokeria
1tl suolaa
0,8dl sitruunamehua
0,8dl vettä

Kiehauta nopeasti, laske lämpö matalaksi ja keitä noin 25-30min. Älä anna lämmön nousta yli 120°C kauaksi aikaa, sokeri kovettuu muuten.(Vinkki Strömsön sokerointiohjeista.)

Nyt odotellaan vahan jäähtymistä noin 60-70°C jolloin sen voi käyttää. Lakanan suikaleita leikkelemään. ;)

Onnellisempi elämä

Mä toivon, että kommentit olisi ystävällisiä ja ymmärtäviä. Muuta en pyydä.

Mä en ihan tiedä, miten tästä asiasta kirjoittaisin. 

Joku varmasti ajattelee, että hutiloitu, pikainen päätös. Hyvän elämän hylkäsit.

Kaikki ei vaan mennyt niin, että olisi ollut hyvää jatkaa. Tästä on jo nyt seurannut paljon hyvää. Mulle ja Hänelle. 

Puoli vuotta Münchenissä on ny takana ja mä istun Riikan lentokentällä. Ootan jatkolentoa Helsinkiin. Huomen illalla oon jo kotona. Koti, isolla K:lla. 

Istuudun maahan, halaan Muskaa. Niiskutan ja nousen ylös. Pyydän Jipun haliin. Innokas ystävä hyppää syliini ja tanssitaan. Höpö Noomi tanssii ympärillä.

Saksassa oli rankkaa. Alku sopeutuminen, kaikki pakolliset järjestelyt ja uskomaton kiire. Ne imi musta kaikki mehut. Mä vaan sulkeuduin Netflixiin ja neuloin. Sain sentään jotain aikaan. Maaliskuussa tilanne muuttui. Uusi asunto, vierailevia ystäviä ja isä. Viikko telttaillen lentokentällä Italiassa. 

Mä murruin. Mä en jaksa enää. Mä haluan olla onnellinen. Mä haluan toteuttaa mun unelmia. Ja päällimmäisenä huokaus: Mä rakastan sua, ja haluun sulle vaan parasta maailmassa!

Mä oon väsyny seuraamaan, taipumaan, luovuttamaan omien unelmieni suhteen. Mä haluun puhua, nauraa, huvitella, hullutella, harrastaa seksiä. Mä kaipaan parasta ystävääni kotona, odotan ja saan väsyneen valituksen. 

Mä en haluu olla sulle tämmönen. Kun oon tyytymätön, me molemmat ollaan. En oo onnellinen näin ja se tekee musta ihan kamalan ihmisen. Haluun sulle kaikkea hyvää.

8 yhteistä vuotta takana. On opettanu mulle paljon, eikä rakkaus lopu koskaan. Mä en kadu mitään, ne tekee musta mut. On kuitenkin kaipuu elää elämää täysillä, kokea koko maailma ja olla oma hullutteleva ja hupaisa itseni. 

“Single people want relationships, settled people wonder if they’re missing out on something, traveling types miss stability, stable ones are restless, old friends want new friends, new friends miss old friends, and basically almost everyone my age has some dangling worry trailing around after them everywhere that they’re somehow not doing everything, that what they’re doing is not altogether the right thing, that they are missing out. … Do not be ashamed. The doubt is natural, and everyone you know – yes, even that person – carries it sometimes too. Allow yourself to be peaceful. Allow yourself satisfaction in what you have. If you really don’t like it, allow yourself permission to make changes.” 

-Lillian Schneid

Mä toivon, että voin vähitellen olla rauhassa tämän päätökseni kanssa. Raskainta kaikessa on puhuminen, tekisi mieli vaan olla hiljaa, olla nyt.

Haikeus

Viikko yhtä tunnemyllyä. Pakatessa konkretisoitui, että tämä on totta. Koti jää taakse ja jännittävä uusi elämänvaihe odottaa. Rakkaat eläinystävät, oma perhe, ne vähäisetkin ihanat ystävät ja tuttu elinympäristö on alle kuukauden päästä sydäntä riipaisevan kaukana.

Harvase päivä on tullut itku kurkussa juteltua Muskan lähdöstä Pohjoiseen vanhempieni luo, ja siitä, etten tiedä yhtään, kuinka monta kertaa rakasta ystävääni vielä näen. Sitä jotenkin ajattelee, että nyt kaikki on vielä hauraampaa, kun itse on menossa kauas. Olisihan Muska voinut lähtä rehevimmille metsästysmaille mikä tahansa päivä, kun hän asui kanssamme. Ei kukaan ikinä tiedä, mikä on se päivä. Kuitenkin nyt, se on vielä hauraampi, se raja. Ikävä on kova.

Se muutoman vuoden ajan tutuksi tullut arki, vähitellen muovautuneet rutiinit ja tutut tavat on nyt loppu. Äskenkin aamupalaa smoothieta tehdessä olin sanomassa: "Muska, tule tänne olkkariin, tässä sulle nuoltavaksi rahkapurkki" Parissa sekunnissa huomasin tämän lähes automaattisen reaktioni hämmentävän. Minun pitäisi lajitella se mielessäni osioon Historia. 

Herätessä aloin suunnitella, missä tänään käytäisiin kävelyllä. Missä mä kehtaisin käydä yksin kävelyllä. Eilen teki mieli pihistää koira. Halata tuntematonta koiraa kuin omaansa. Koira on jotain joka elämän osa-alueella mieleen vaikuttavaa. Niin paljon tulee omia menoja suunniteltua sen rakkaan ystävän mukaan. Moni harrastus muotoutuu yhdessä koiran kanssa tehtäväksi. Ilman kaveria on yksinäinen olo.

Ikävä sua, rakas ystävä. <3

Griisi iskee

Saksalaistumiskriisi. Huh! Sekalaisia ajatuksia viime viikoilta.

Monta viikkoa on taas mennyt kuin siivillä. Saksa on välillä ihan unohtunut. Loputtomalta tuntuva lista, kaikesta mitä pitäisi keretä tehdä painaa mieltä hieman maahan. Entä jos kaikki meneekin ihan pieleen? Mitä jos me ei löydetä kämppää ennen lähtöä, ja siitä tulee ihan mahdotonta paikan päällä? Miten mä saan töitä?

Olen rakastunut saksalaisiin pop-biiseihin. ;) Spotifysta löytyy nyt muutoma lista: Best German Songs 2012, 2013 ja 2014, jotka ihan vaan keräsin yhdestä YouTube listauksesta. :) Mukavaa kuunnella, ja vielä mukavampaa kun voin huomata ymmärtäväni.

Tämän muuttohässätyksen keskellä mulla on vielä muutoma työpäivä nykyisessä työssäni jäljellä ja mitäs sitten. Jos rahat ei riitäkään? Mä myönnän olevani tuhlari, mulla ei ole tällä hetkellä säästössä yhtään rahaa. Luottokorttilaskuja ei kuitenkaan ole kasaantunut, se olisi liian suurii taakka mulle kannettavaksi.

Tavara. Kaikki tavarat kotona, jotka pitäisi saada pakattua tai myytyä tai lahjoitettua, tuntuu nyt todella turhalta! Voi hitsit, kun voisin vaan luopua kaikesta. Jättäisin matkalaukullisen vaatteita, 4-5 paria kenkiä, läppäri, kamera, passi, hammasharja, ajokortti ja luottokortti. Tuntuisi huisin hienolta, mutta samalla haikealta! Moniin tavaroihin liittyy niin paljon muistoja, ne on niin kauniita, tai yksinkertaisesti jotkut niin paljon arjessa auttavia! 

Nytkin huomaan, että mun tekisi mieli jatkaa tuota äsken kirjottamaani listaa ainakin näillä: aurinkolasit, ompelukone, virkkuukoukku ja sukkapuikot, hyvä valurautainen paistinpannu;), maailman paras kokkiveitsi(jota mulla ei tällä hetkellä edes ole!). Tavaroihin kiintyy, liiaksikin. Olisi todella kevyt olla, voisi vaan matkustaa ja elää yksinkertaisemmin, jos ei tarvisi miettiä onko oma omaisuus tallessa, pitääkö jotain siivota, pitäisikö tv, läppäri, puhelin tai kamera uusia koska ovat niin vanhoja... Ja listastahan unohtui täysin tuo iki-ihana älypuhelin! En mä ilman sitä pärjäisi! ;)

Eläimet, niistä luopuminen, tai siis niiden taakse jättäminen kun muuttavat äidin ja isän luo maalle, on todella kamalaa. Sattuu sydämessä jo nyt. En voi katsoa Marley&Me elokuvaa enää, sillä se repii mut kappaleiksi. Haluaisin olla paikalla kun Muska kuolee, en haluaisi hylätä sitä juuri nyt. :( <3

Mun arki tulee muuttumaan tosi paljon, näin ainakin suunnittelen. Münchenissä haluan tutustua saksalaisiin, haluan oppia puhumaan saksan kieltä mahdollisimman hyvin. Haluan hypätä uuteen kulttuuriin sisään ja pohtia, voisiko Saksa olla se just meidän juttu, meidän uusi kotimaa vaikka koko loppuelämän. ;)

Haluan oppia elämästä ja ilosta. Haluan katsella ja ihmetellä, ihastua ja vihastua. Lenkkeillä, juosta, pyöräillä, patikoida ja istua vaan hiljaa ihaillen vuoristomaisemia. Haluan ikävöidä kotiin ja rakastua maailmaan. Haluan matkustaa ympäri Keski-Eurooppaa ja nähdä Pohjois-Italian, Koillis-Ranskan ja Välimeren. Haluan nauttia tästä kaikesta mieheni kanssa, ja toivoa, että hän ihastuu siihen myös. 

Olen miettinyt blogia, ja todennut, ettei mulla ainakaan nyt ole aikaa perustaa uutta. :) Voihan olla, että matkalla Saksaan tai jollain tylsällä junamatkalla Pohjoisesta Etelään innostun, mutta nyt ei ole kovin todennäköistä. Kuitenkin  Instagramissa voi seurata mun seikkailuja ja hulluuden puuskia niin täällä Koti-Suomessa kuin Saksanmaalla. Osoitehan sinne on: instagram.com/justiida